FI | EN

Asiantuntijoiden on taivuttava uudenlaiseen ravitsemuskeskusteluun

Janne Huovila

Elintarviketieteiden maisteri Janne Huovilan väitöstutkimus Tapauskohtaisuuden taju – Julkisen ravitsemusymmärryksen yksilöllistyminen ja ravitsemusasiantuntijuus 2000-luvun mediateksteissä tarkastetaan Helsingin yliopistossa lauantaina 16. huhtikuuta.

 

Asiantuntijoiden on taivuttava
uudenlaiseen ravitsemuskeskusteluun

Ruoka ja ravitsemus ovat nyt kuumia aiheita, joista keskustellaan aika ajoin hyvinkin kiihkeästi. Sekä perinteinen että sosiaalinen media panevat pökköä pesään tarjoamalla alustoja, joilla erimieliset osapuolet ottavat yhteen milloin hiilihydraateista, milloin rasvoista.

Usein asetelma on se, että vastakkain ovat virallista näkemystä edustava virallinen asiantuntija ja vastakkaista näkemystä edustava kokemusasiantuntija. Edellinen on useimmiten tutkija tai THL:n edustaja, joka puhuu tilastoista, väestötason tutkimuksista ja kansansairauksien torjumisesta. Jälkimmäinen on sosiaalisessa mediassa näkemyksillään suosiota saavuttanut julkkis, ”tavis” tai vaihtoehtonäkemyksen kannalle taipunut terveydenhuollon ammattilainen, joka puhuu henkilökohtaisen kokemuksen tuomalla varmuudella ja näyttäytyy status quon kaivattuna haastajana.

Asetelma on omiaan herättämään yleisön kiinnostuksen, mutta sitä vaivaa false balance, eli valetasapaino. Se, mikä viihdearvossa voitetaan, hävitään siinä, että loppujen lopuksi kenenkään tieto ei lisäänny, vaan osapuolet ja niiden kannattajat kaivautuvat vain entistä syvemmälle omiin poteroihinsa huutelemaan. Tutkijat turhautuvat, kun heidän edustamansa perinteinen asiantuntemus jää toistuvasti alakynteen.

Maailma on muuttunut

Elintarviketieteiden maisteri ja terveysviestinnän konsultti Janne Huovilan mukaan ongelmana on yhtäältä asiantuntijuuden tunnistaminen ja toisaalta se, että maailma on muuttunut ja niin on myös asiantuntijoiden rooli.

– Suomessa on ollut perinteisesti vahva valistuksen kulttuuri. Asiantuntijat ovat tottuneet puhumaan väestötasolla ja muutaman kroonisen kansansairauden näkökulmasta. Samaan aikaan maallikot etsivät yhä enemmän henkilökohtaista hyvinvointia ja kokemuksellista näkökulmaa. Lisäksi ravitsemuskysymykset ovat monimuotoistuneet. Yksi kansallinen auktoriteetti ei enää riitä asiantuntijaksi koko kentälle.

Huovilan mukaan onkin ihan hyvä, että perinteistä asiantuntijuutta haastetaan ja erilaisia näkökulmia huomioidaan.

– Mutta jos vastakkain raahataan ihan ketä sattuu, sitä on syytä kritisoida. Asiantuntijuuden tunnistaminen mediassa osana monimutkaistuvia ravitsemuskysymyksiä on yhä vaikeampaa ja yhä tärkeämpää.

Yksilöllisyyttä ei voi ohittaa

Useimmiten kritiikki on kohdistettu median toimintatapoihin ja toimittajiin. Huovila on kuitenkin tuoreessa väitöstutkimuksessaan tarkastellut sitä, mikä on asiantuntijoiden rooli keskustelun vinoutumisessa ja miten tilannetta voitaisiin korjata. Väitöskirjaansa varten hän tutki ravitsemusymmärryksen yksilöllistymistä 2000-luvun mediateksteissä. Lähdeaineistona ovat olleet Helsingin Sanomat, Suomen Lääkärilehti ja ravitsemusblogit.

Huovilan teesi kuuluu, että todelliset asiantuntijat voivat vielä saada äänensä kuuluviin, mutta se edellyttää muuttuneen viestintäympäristön ja sen pelisääntöjen tunnistamista ja hyväksymistä.

– Sosiaalisen median aikakaudella erilaiset ajatukset ja omakohtaiset kokemukset leviävät nopeasti ja vahvistavat kansalaisten omia ajatuksia. Tämä kyseenalaistaa ravitsemustutkijoiden auktoriteettia. Keskustelu on väistämättä entistä neuvottelevampaa ja tutkijatkin joutuvat pohtimaan, kenelle ja miten puhuvat.
Yksilö, kokemuksellisuus ja henkilökohtaisuus ovat toki perinteisille asiantuntijoille hankalia näkökulmia, sillä koko ajattelutapa on ensi näkemältä epätieteellinen. Silti se on Huovilan mukaan huomioitava, jos halutaan päästä keskustelussa eteenpäin.

Huovila kehottaa hakemaan retorista voimaa tilastotiedon sijaan vaikkapa kliinisestä asiakaskokemuksesta. Sen kautta välittyy kuva ihmisten kohtaamisesta ja yksilöllisyyden huomioimisesta. Ja sitä keskustelun yleisö tänä päivänä kaipaa.
 

Teksti: Hanna Hyvärinen

 

Takaisin edelliselle sivulle